Joukko vapaaehtoisia bitwisereita kävi tutustumassa enduroon Vetomiehen luotsaamana. Jouni kertoo, miten ensikertalaiselle kävi.

Oli synkkä ja myrskyinen yö… no, eipä ollutkaan, vaan hieno aurinkoinen syyslauantai, kun joukko Bitwisereita suuntasi kulkunsa Ylöjärven Paulaniemeen Vetomies endurosafarille.

Tunnelma oli hieman jännittynyt, kun seurasimme enduropyörien, TM 250fi 4t MX, siirtämistä peräkärrystä hiekkakentälle. Kyseisellä pyörämallilla Eero Remes voitti ensimmäisen enduron maailmanmestaruuden.

Pyörän tarkempia speksejä: Moottori 1-syl., 249,5 cm³, teho 19 kW (vakiopyörä), vääntö ei ilmoitettu Suorituskyky 0-100 km/h noin 5 s (soralla) huippunopeus noin 130 km/h Voimansiirto M6 Mitat p 2 180, l 820, k 1 280 mm, omamassa 116 kg, tankki 8,2 l Hinta 10 543 euroa (vakiopyörä).

Pyörien pöristessä lämmittelyjä, aloimme vaihtaa ajovarusteita, mikä ei ollutkaan ihan simppeli juttu. Ensin soviteltiin polvi- ja kyynärsuojat, joiden jälkeen rintapanssari, ajohousut, ajokengät Velcro-kiinnityksillä sekä ajopaita. Kypärähuppu alle, kypärä päähän ja ajohanskat käteen, niin olimme valmiit opastukseen a´la Kekkonen eli Bitwisen toimitusjohtaja Mikkonen.

Kysyttäessä oliko kukaan ajanut mopolla, tassuja nousi kiitettävästi, mutta kysyttäessä kuka moottoripyörällä, huomattavasti vähemmän. Kekkonen opasti kokemuksen syvällä rintaäänellä ajoasennon ja hallintalaitteiden käytön, jotta pääsimme lajin saloihin käsiksi. Sormi kytkimellä ja iso vaihde olivat taikasanat, jotka piti muistaa.

Ensin harjoiteltiin varikkoalueella, ja kun jokainen oli päässyt sinuiksi pyörän kanssa, niin letka lähti valkoiselle reitille, josta löytyi jo mutkaa ja kumpuakin. Leveä reitti kiemurteli jouhevassa ja helpohkossa maastossa. Sitten siirryttiin tien yli pinkille reitille, joka oli jo vaativampi. Heti ensimmäisenä olikin haasteena päästä suhteellisen jyrkkää nousua ylös soran ja kivien siivittämänä, josta reitti jatkui kumpuilevan haastavana läpi savisen ja hiekkaisen polun.

Loppuhuipennuksena oli tarjolla 400m ”oikeaa” enduropätkää, eli kunnon ränniä juurakossa liukkaine kivineen. Tässä vaiheessa jengi alkoi olla sen verran väsynyttä, että kysyttäessä mennäänkö ränni uudestaan, ei kenenkään lapa enää heilahtanut 🙂 Lopuksi oli tiedossa hetki vapaata ajelua valkoisella reitillä, jonka jälkeen sekä pyörät että kuskit olivat valmiita pestäväksi.

Kaikenkaikkiaan huikea reissu – kiitokset vielä Vetomiehille Juhalle, Tomille ja Vesalle!