Esikoispoikamme syntymästä oli kulunut vuosi, kun havahduimme pohtimaan hänelle jonkinlaista hoitoratkaisua. Halusimme mahdollistaa vaimon koulutukseen palaamisen ilman pidemmäksi venyvää taukoa, mutta päivähoito ei tuntunut vielä meille luontevalta vaihtoehdolta. Lisäksi olimme aina keskustelleet hoitavamme muksuleiviskän perhepiirissä fifty-sixty.

Hoitovapaa tuntui minusta ratkaisuna heti luonnolliselta, varsinkin kun asiaa ei tarvinnut töissä hävetä. Tiesin työnantajani suhtautuvan joustoihin positiivisesti ja kannustavalla otteella – olin jo aiemmin käväissyt reissaamassa useamman kuukauden Aasiassa ilman sen kummempia kommervenkkejä.

Päätös oli tehty. Jäin syksyllä 2017 hoitovapaalle kahdeksaksi kuukaudeksi.

Hoitovapaalle jäämisestä löytyi mielestäni lähes pelkästään positiivisia puolia. Ensisijaisesti tietysti halusin tutustua omaan lapseeni paremmin ja kehittää isä-lapsi-suhdettamme. Toisaalta olin aina kokenut olevani totaalinen kömpelys lasten kanssa, joten hoitovapaa tarjoaisi hyvän tilaisuuden kehittyä siinä. Lisäksi olimme aiemmin päättäneet ryhtyä rakennuttamaan taloa, joten töistä poisjääminen mahdollistaisi tarvittavaa energiaa ajattelu- ja suunnittelutyölle. Samalla olisi hyvä tilaisuus olla hetki pois työelämän oravanpyörästä ja pohtia, mitä elämältään, tulevaisuudeltaan ja työltään oikeasti haluaa. Saattaisipa hoitovapaalta löytyä aikaa myös perehtyä uusiin ammatillisiin osa-alueisiin.

Tottakai mietin, mitä omalle urakehitykselleni tapahtuu. Mitä kummaa tekisin sitten kun palaisin takaisin töihin? Siirsin nimittäin lähtiessäni työtehtäväni ohjelmistotiiminvetäjänä eteenpäin eikä niihin ollut enää paluuta. Pohdin toki myös sitä, kuinka pärjäisin lapsen kanssa yksin kotosalla, ja kuinka luovimme arjessa rahallisesti pitkän hoitovapaajakson ajan.

Asiat lähtivät onneksi lutviutumaan, kun vain uskalsi ryhtyä tuumasta toimeen.

Samalla olisi hyvä tilaisuus olla hetki pois työelämän oravanpyörästä ja pohtia, mitä elämältään, tulevaisuudeltaan ja työltään oikeasti haluaa.

Ensimmäinen kuukausi tuntui mahtavalta vaihtelulta työarkeen, kun sain puuhailla rauhassa kotona lapsen kanssa. Tein kaikenlaisia suuria suunnitelmia hoitovapaan ajalle erilaisista reissuista, opiskeluaiheista ja lattepappailusta, kunnes tajusin virheeni.

Meinasin hermostua totaalisesti, kun elämä seuraavana kuukautena tuntui pelkältä tiskikoneen täyttämiseltä. Mitään ei oikeastaan ehtinyt tehdä kunnolla, ja minkään järkevän tekeminen tuntui aivan mahdottomalta. Ahdisti. Hikoillessani välihaalareita rimpuilevan mukelon päälle ehtiäksemme puoleksi tunniksi ulos ennen ruoanlaittoa muistan miettineeni, että tätäkö tämä nyt on.

Onneksi kolmantena kuukautena löytyi sopiva rytmi ja asenne, ja siitä lähtien päivät soljuivat mukavasti. Ymmärsin, että teemme nassikan kanssa yhdessä sen mitä ehdimme, ja kaikesta voi tehdä mukavaa leikkiä. Kaiken kaikkiaan opin luovimaan erilaisissa tilanteissa ja saamaan asioita myös aikaiseksi, kunhan itseltään tai lopputulokselta ei vaatinut liikoja.

Käsite ”töihin lepäämään” aukesi hoitovapaan aikana uudesta kulmasta. Ne harvat aikuiset kontaktit ja hetket, kun pääsin itsekseni tai kavereiden kanssa rauhassa jonnekin tuntuivat aivan mahtavilta. Toisaalta, töissä käydessä sitä on iltaisin todella väsynyt, kun taas hoitovapaalla virtaa riitti aivotöihin iltaisinkin. Niin tai näin, tunnit loppuvat vuorokaudesta kesken joka tapauksessa.

Hoitovapaan lähestyessä vääjäämättä loppuaan huomasin ajattelevani, että voisin hyvin jatkaa koti-iskäilyä vielä pidempäänkin. Ymmärsin hyvin heitä, jotka päättävät olla useamman vuoden kotosalla hoitamassa lapsiaan. Kadehdinkin. Pelkillä hiekkalaatikkoleikeillä oma pääni saattaisi kuitenkin jossain vaiheessa pehmetä. Onneksi sain rääkättyä aivojani aiemmin mainitsemani talonrakennutusprojektin parissa pojan ollessa unilla, joten tylsistymään ei päässyt. Kyseinen lysti työllisti lopulta niin paljon, että loppuaika suorastaan livahti sormieni läpi.

En siis ehtinyt juuri jännittämään töihin paluuta, ja se olisikin ollut turhaa – tutut kuviot olivat palanneet mieleen jo toisena päivänä töihin paluusta. Tärkeintä oli hyväksyä, etten mitenkään voinut kerralla omaksua mitä hoitovapaan aikana töissä oli tapahtunut, vaan perkasin asioita sitä mukaa kun ne tulivat eteen. Loppujen lopuksi kahdeksan kuukautta on kovin lyhyt aika työrintamalla, vaikka oman kubiikkelin kätköissä kykkiessä ja hoitovapaasta haaveillessa se ei siltä välttämättä tunnu. Kotona taas oli aivan mahtavaa seurata, kun pikkumies oppi uusia asioita lähes päivittäin. Voin silti sanoa, että palasin töihin mielelläni.

Pysähtyminen arjen äärelle ja vanhojen vastuiden täydellinen karistaminen olivat antaneet perspektiiviä ja tilaa uudelle. Kävinkin hoitovapaani aikana dialogia työnantajani kanssa siitä, mihin alkaisin seuraavaksi suuntaamaan energiaani. Toiveitani ja näkemyksiäni kuunneltiin, ja palatessani minua odotti yrityksessämme täysin uusi työnkuva. Vastedes autan Bitwisen henkilöstöä ja tiimejä menestymään omissa työtehtävissään, koskettaa se sitten koulutuksia ja osaamisen kehittämistä, henkilöiden valmentamista, tiimien toiminnan jatkuvaa parantamista tai vaikkapa laatukäytäntöjen tarkastelua. Tehtävä on tärkeä, ja se toimii luonnollisena jatkumona ja näkökulman laajennuksena tiiminvetäjän roolista koko yrityksen tasolle. Samalla rooli nivoo aiemmin sinne tänne pirskahtelevat kiinnostuksen kohteeni yksien kansien väliin.

Kävinkin hoitovapaani aikana dialogia työnantajani kanssa siitä, mihin alkaisin seuraavaksi suuntaamaan energiaani. Toiveitani ja näkemyksiäni kuunneltiin, ja palatessani minua odotti yrityksessämme täysin uusi työnkuva.

Hoitovapaa tarjosi mielestäni erinomaisen tilaisuuden tutustua omaan jälkikasvuunsa ja rakentaa suhdetta hänen kanssaan. Tämä kantaa varmasti pitkälle tulevaisuuteen. Lapsen kanssa saa ihan luvan kanssa leikkiä ja hassutella, ja pienen lapsen esittämät arkipäivän huomiot antavat itsellekin uusia näkökulmia. Kyseessä oli myös oiva tilaisuus jättäytyä pidemmäksi aikaa töihin-prismaan-kotiin-oravanpyörästä ja pohtia, mikä itselleen on elämässä tärkeää. Työssäkäyvän arjen keskellä kun saattaa vauhtisokeus iskeä.

Koin itse tekeväni kotosalla lapsen kanssa ollessani vähintään yhtä tärkeää työtä kuin mitä töissä ollessani. Ennen kaikkea organisointi- ja stressinhallintakyvyt sekä hermojen hallitseminen kehittyivät roimasti. Kokemus tarjosi tilaisuuden myös ymmärtää kumppania paremmin asettumalla hänen saappaisiinsa. Arki kotona saattaa olla aikalailla erilaista kuin miltä se näyttää töistä käsin. Kaiken kaikkiaan hoitovapaa oli hieno kokemus, joka helpottanee lapsiperhearjen sujumista myös jatkossa.

—

Kirjoittaja on Antti Riikonen, joka haluaa auttaa ihmisiä ja tiimejä löytämään potentiaalinsa ja jalostamaan sitä edelleen. Antilla on vahva kokemus ohjelmistotiiminvetäjän, asiakasvastaavan ja ohjelmistokehittäjän tonteista. Kiinnostuksen kohteisiin kuuluvat mm. yrityskulttuurin jatkuva kehittäminen ja softa jonka täytyy toimia.

Lisää lukemista: Bitwisen resepti työelämän joustoihin.